Search Results

Raamatun ensimmäinen kirja on hepreaksi Genesis, alku tai jonkin syntyminen. Oikeastaan siinä on ainakin viisi alkua. Siinä on useita kertomuksia, jossa ihminen lähtee väärään suuntaan aina tulee RESET ja pitää aloittaa alusta. Jokaista kertomusta yhdistää ihmisen halu nousta muiden yläpuolelle. Raamatun luomiskertomuksen synti tuli käärmeen pitchaamana hedelmän muodossa, ja sen pointti oli, että ihminen houkuteltiin tavoittelemaan jumalan kaltaisuutta. David Bohm ja Khrisnamurtin kuuluisasta keskustelusta on tehty kirja The Ending of Time. Luin sitä koirapuistossa pitäen tuumintataukoja. He kuvasivat kärsimykseksi ihmisen tarvetta edistyä. He purkivat sitä tilanteeseen, jossa aikaa ei ole ja pysähdytään. Heidän sanoin se oli loppu. Ja alku. Ikaros kreikkalaisessa traditiossa yritti lentää aurinko päin ja paloi karrelle. Ikaroksen isä Daedalus varoitti poikaansa lentämästä liian lähelle. Kertomus Ikaroksesta on jäänyt elämään oppina hubriksesta. Paisuneesta uskosta omiin kykyihin. Yhteneväisyys luomiskertomuksen ja Ikaroksen kertomuksen kanssa on tarve uhmata luontoa ja nousta sen yläpuolelle. Ihmisen lähihistoriassa jumalan kaltaisuutta tavoittelevat ovat jyränneet yhteistä hyvää vaalineet kulttuurit ja hubris on pikkuhiljaa tullut vallitsevaksi uskonnoksi. Meillä on itsekäs minä, joka voi edistää omaa etuaan laskematta muulle elämälle aiheuttamaa kärsimystä edistyshuumassaan. Daniel Schmachtenberger puhuu usein siitä, että jumalan kaltaiset voimat vaatisivat jumalallista viisautta. Ihminen kontrolloi jumalan elkein tällä hetkellä eksponentiaalisesti kehittyvällä teknologialla, mutta talousjärjestelmässä, jossa nopeaa voittoa ajatteleva pelaa ulos viisaammin moniulotteista riskinhallintaa yrittävät pelaajat. Seurasin post-kapitalistista taloustieteilijää Timothee Parriqueta puhumassa innokkaasti paneelissa. Hän on minulle se, mitä uskonnollisissa traditioissa sanotaan profeetaksi ja filosofiassa sageksi. Herättelijä ja opettaja, jota voi seurata. Hän sanoo, että olemme kulkeneet kulutustien loppuun. Talous ei voi jatkaa kasvamista rajallisten resurssien pallolla. Epäuskoinen panelistikaarti pohtii, että sellaiseen muutokseen menisi vuosikymmeniä. Parriquen into ei laannu. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Kapitalismi on loppu. Sen jälkeen on tultava alku.

HBO dokumenttisarja, The Vow, kuvaa Keith Ranieren luomaa lahkoa siitä irtautuneiden näkökulmasta. Dokumentti on poikkeuksellisen hyvä kuvaus ihmisen mieleen vaikuttamisen metodeista, koska videomateriaalia lahkon sisältä on niin paljon. Yksi kiinnostavimmista henkilöistä on Nancy L. Salzman, joka pääsee ääneen enemmän toisella kaudella. Nancy halusi tehdä hyvää ja luoda kursseja, jossa ihmiset voimaantuvat parhaimmiksi versioiksi itsestään. Keith Raniere hyvänä ihmistuntijana osasi hyväksikäyttää sitä piirrettä Nancyssä. Hän antoi Nancylle mahdollisuuden auttaa ja samalla teki tästä kiltit kasvot seksikultilleen. Dokumentissa näytetään, miten todellisuus alkaa paljastua Nancylle: luullessaan tekevänsä hyvää hän onkin tuottanut todella paljon kärsimystä. Hän saa tukea lahkoihin erikoistuneelta mielen ammattilaiselta, joka pyytää katsomaan identiteettiä kolmessa osassa: millainen hän olin ennen, millainen oli kuulumisen kokemus yhteisössä ja mitä sitten, kun maailma mureni. The Vow kuvaa ääriolosuhteita, jossa ihmisen kuulumisen kaipuuta ja merkityksen kokemisen tärkeyttä hyväksikäytetään, mutta siinä on elementtejä, jotka ovat tuttuja meille kaikille. Meillä kaikilla pitää olla joku identiteetti mihin siirtyä, koska muuten edellisestä on vaikea päästää irti vaikka todisteet osoittaisivat, että kannattaisi päästää irti. Per Espen Stoknes kuvaa kirjassaan What We Think About When We Try Not To Think About Global Warming ajattelun vinoumia liittyen siihen, miten suhtaudumme ilmastokriisiin. Jos meidän elämäntapa on ristiriidassa sen tiedon kanssa, että kulutus kuormittaa luontoa yli sen sietokyvyn, meidän on vaikea ottaa tietoa vastaan. Me olemme kaikki Nanceja. Denialaisteja jollain levelillä. Sen lisäksi meillä on valistusajan innosta kummunnut ajatus kehityksestä, ihmisen mahdollisuudesta luoda työkaluja helpottamaan elämää ja kasvattamaan tietoa ympäröivästä maailmasta. Pro-progress narratiivi. Tarina siitä, että kaikki menee koko ajan paremmaksi ja teknologia ratkaisee kaikki ongelmat. Nyt meidän ihmiskäsin luoma tekoäly on kasvanut mittasuhteisiin, jossa se pian uhkaa elämän jatkumista. Meidän pitäisi pystyä katsomaan todellisuutta, jossa kehitys ei ollutkaan pelkästään hyvä, vaan jo pitkän aikaan saanut aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä, ja luonut monta meidän olemassaoloa uhkaavaa asiaa. Kuitenkin iso osa identiteetistämme on rakentunut osaksi kuluttajakapitalisti-materialisti-rationalistijatkumoa ja on vaikea muuttaa suuntaa, jos ei ole identiteettiä mihin siirtyä. Jäädään kaikki jollain lailla Nanceiksi. Eri ajattelun vinoumien vangeiksi. Etsitään todistusaineistoa tukemaan sitä, että kaikki on paremmin kuin mitä uhkakuvissa kerrotaan. Meillä pitää olla jotain, mihin siirtyä, jotta voidaan päästä vanhasta reduktionistilahko- identiteetistä irti ja uskoa, että on jotain sen jälkeen. Yksi tapa olisi ehkä jakaa identiteetti kolmeen, niin kuin Nancy sai ohjeeksi: Oli ihminen harmoniassa luonnon kanssa ennen tekniikan vallankumousta ja kulutuskapitalismia. Oli kuuluminen pro-progess kuluttajaidentiteettiin. Nyt on vuorossa maailman mureneminen, jossa voimme luoda uutta tietämällä, että oli jotain merkityksellistä ennen tätä.

Agape on yksi kreikan kielisistä sanoista rakkaudelle ja se on uhrautuvaa rakkautta, johon Uudessa Testamentissa viitataan suhteessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Kuuntelen Awakening from the Meaning Crisis -podcastia, jossa John Vervaeke eri ajattelun suuntausten valossa pohtii merkityksellistä elämää. Hänen jaksonsa Jeesuksesta ja agapesta oli yksi kiinnostavammista tavoista puhua kristinuskon rakkauskäsityksestä. Hän sanoi agapen olevan enemmän kuin tunne, se on"radical transformative power." Jotain joka tarjoaa ei-persoonille mahdollisuuden tulla persooniksi. Se on kielioppi, miten muuttua ihmisenä. Agape on uhrautuvaa rakkautta. Annat, ennen kuin tai ilman, että tiedät ansaitseeko toinen. Hän sanoi, että kristinusko mullisti aikansa ilmapiirin, koska se tarjosi “non-persons of the empire a process by which they become persons within a community of persons mashed together in the agape-club.” Eli Jeesuksen seuraajista muodostunut kristinusko tarjosi hyvin hierarkisessa ja sortavassa yhteiskunnassa mahdollisuuden sen ajan syrjityille ja väheksytyille saada identiteetti ja löytää yhteisö, johon kuulua. Jeesus teki tilaa tulla mukaan kaikille niille, jotka Rooman imperiumi ei ottanut mukaan. Jeesus arvosti veronkerääjiä, lapsia, naisia, leskiä, prostituoituja ja duunareita. Hän vastusti tekopyhyyttä ja ihmisten keksimiä sääntöjä. Hänelle oli kaksi lakia: rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi. #agape Ja sai siitä syystä hän sai sekä poliittisen että uskonnollisen eliitin vihat niskoilleen. Pääsiäinen on agape-kertomus. Kertomuksessa on hahmoja niin kuin Pietari, jonka luonteenlujuus ei riitä pitkälle. Hän kieltää peloissaan sen mihin uskoo. Muut opetuslapset kipittävät karkuun. Mutta Jeesus ruumillistaa agapen. Hän uhraa henkensä muiden edestä, säilyttää mielentyyneytensä ja antaa anteeksi vainoajilleen. Surullista on, että useilla kristityillä on nyt maine ihmisinä, jotka kovimpaan ääneen pyrkivät pitämään syrjintää kokeva vähemmistö syrjittynä. Se on epäagapenpuoleista minun mielestäni. Tutkin näytelmääni varten seksuaalisuuden politisoitumista kristillisissä seurakunnissa ja kyseessä on hyvin pitkälle Yhdysvaltojen polarisoituneen politiikan seurausta. Esimerkiksi eheytys-liikkeestä kertovassa dokumentissa Pray Away näkyy, miten homoseksuaaleista kristityistä tuli politiikan pelinappuloita 70-luvulla. Oli helppoa kerätä rahaa poliittiselle liikkeelle voimakkaita tunteita aiheuttavan aiheen kanssa. Eduskuntavaalien alla telttoja kierrellessäni tapasin poliitikkoja, jotka kristinuskon nimissä olivat kaventamassa seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen tilaa samalla satuttavalla ja voimakkaita tunteita herättävällä retoriikalla kuin dokumentissa. Niissä keskusteluissa oli hyvin vähän tilaa agapelle. Pääsiäisenä Jeesuksen lähipiirin parhaimmat kamut muun muassa veronkerääjä, kalastaja ja avioliiton ulkopuolella lapsensa saanut äiti seurasivat ristin juurella, kun poliittinen eliitti tuomitsi kuolemaan Jeesuksen, joka loppuun asti toimi agapen mukaan ulottaen uhrautuvan rakkautensa kaikille. Semmoinen on pääsiäiskertomus. Agapen täyteistä pääsiäistä kaikille!

Jon Ronsonin Julkisesti häpäisty -kirjassa on kiinnostava nosto1800-luvun poliittisesta keskustelusta Yhdysvalloissa, jossa jotkut kannattivat häpeärangaistuksesta luopumista sen julmuuden takia. Joku toivoi jopa fyysistä kipua rangaistukseksi häpeän tuottamisen sijaan. Se oli mainio muistutus siitä, että me ihmiset ei aina mennä eteenpäin vaan me olemme aika taitavia menemään myös taaksepäin. Mekanismi, jossa aiheutetaan valtava huomiomyrsky yhden ihmisen teon tai sanan seuraksena, ja sitten joukolla vaaditaan häntä pois kaikkialta ilman, että hän saa suunvuoroa, on häpeärangaistus. Varsinkin kun siihen liittyy vielä vapaus käyttäytyä julmasti syytettyä kohtaan eli käyttää tietoisesti loukkaavia sanoja ihmisestä sosiaalisessa mediassa ja ajatella olevansa moraalisesti oikeassa on about sama, kun seistä torin laidalla heittämässä tomaatilla jalkapuussa riippuvaa. Yksi terävä havainto Fucking Cancelled podcastissa oli, miten seuraus ja rangaistus sanoja käytetään sekaisin. Seuraus on tilannekohtaista, jos käyttäytyy huonosti ystäväänsä kohtaan, voi olla, että ystävä ottaa etäisyyttä. Rangaistus taas on laajempi ja sillä pitää olla joku perusteltu oikeutus kuten pelotevaikutus ja rehabilitoiva tai suojeleva vaikutus. Tilasta poistamisesta on tullut toimintamalli, jota hyvin harvoin kyseenalaistetaan, ainakaan niissä yhteisöissä, joissa poistamisia tapahtuu. Ilman kriittistä keskustelua valintojen ympärillä siitä on vaarassa tulla ketjutus: et saa olla tässä tilassa, mutta olet kamala ihminen, jonka ei kannattaisi olla missään tilassa. Varoitetaan ihmisiä sinusta julkisesti ja seurataan ulkomaille asti. Jos ihmisen työmahdollisuudet, sosiaalisten verkostojen luominen ja oman minäkuvan luominen uudestaan yritetään estää se ei ole enää vain seuraus. Vaan rangaistus, jossa pitää olla peruste. Eli joku yhteinen hyöty tai iso vältetty haitta. Tässä on oma purkamisyritykseni siitä, mitä tarkoitusta cancelointi voisi palvella. Toimiiko cancelointi tai call out väärinkäytösten ennaltaehkäisijänä eli onko sillä pelotevaikutus? Yritän ajatella parhaalla mahdollisella skenaariolla, jossa se on toiminut elokuva-alalla. Ajatusketju meni näin. Harvey Weinstein tuomittiin sosiaalisen median paineen seurauksena. Ehkä se toimii pelotteena toiselle valta-asemassa olevalle tuottajalle olemaan toimimatta samoin. Hmm… Ei riitä. Pitäisi ensin perustella, mitkä olivat ne olosuhteet, jotka loivat Harvey Weisteinin ja perustella, että mikään muu mekanismi ei olisi toiminut. Miksi Yhdysvaltojen elokuva-alalla on harjoitettu vertikaalista integraatiota ja keskitetty valta hyvin pienelle joukolle? Miksi on harjoitettu politiikkaa, joka aktiivisesti heikentää työntekijöiden järjestäytymistä ja suosii vaurauden kertymistä pienelle ryhmälle? Mitä tapahtuu, kun yhdistää päihdekulttuurin, sosiaalisella verkostoitumisella etenemisen ja suuren suuret rahapussit? Voisiko rekrytoinnin rakentaa toisin? Olisiko ollut muita mekanismeja lisätä läpinäkyvyyttä? Miksi Suomi, jossa on vahvemmat ammattiyhdistysliikkeet ja valtiorahoitteisempi elokuva-ala tarvitsi tismalleen saman metoo-liikkeen? Olisiko täällä voitu edistää yhdenvertaisuutta jollakin muulla keinoin, kuin nostamalla yksittäinen ihminen julkisen häpäisyn kohteeksi? Peloteargumentit ovat muutenkin yleensä puolittaisia. Rikoksia tehdään usein päihteiden vaikutuksen alaisena sekä ”intohimorikoksina” eli jonkun voimakkaan tunneimpulssin seurauksena. Lisäksi pahimmat rikokset ovat järjestäytyneiden rikollisliigojen ammattitoimintaa. Kaikissa näissä on heikko pelotevaikutus. Miksi se olisi vahvempi somehäpeärangaistuksissa? Toki myös rangaistukset toimivat, jos ne tekevät jostain toiminnasta kannattamatonta, vaikka ne eivät sitä täysin kitkisikään. Niin ehkä oikein avarakatseisella tulkinnalla, sillä voi olla pieni pelotevaikute. Mutta toisin ilmaisten, vaikka metoo-liike toi jotain hyvää, voiko olla, että sen haittavaikutukset jo ylittivät hyödyt? Ongelma kritiikistä vapautetussa someoikeuslaitoksessa on monen asian yhteen sumputtuminen: metoo on yhtä suuri kuin cancelointi ynnä sosiaalinen media ynnä huomiotalous, joka tykkää raukoista raukoista uhreista ja kamalista kamalista pahiksista… YNNÄ hiljaisuus, joka seuraa, kun tuomiot ovat satunnaisia. Itsesensuuri saa vaikenemaan, koska on mahdotonta tietää varmasti, minkä joku subjektiivisella fiiliksellään kokee vääräksi. Heti ensimmäisten somehäpäisyjen jälkeen olen kysynyt (pelkurina itsekseni), että miksi syytetty ei saa puolustautua? Yhteisön ulkopuolelle sulkeminen on iso juttu, siksi ennen vankeusrangaistuksen toimeenpanoa ihmisellä on yhteensä kolme leveliä riippumattomia tuomioistuimia, joilla tuomiotaan haastaa. Mutta absoluuttisen pahaksi somessa tai nykyään myös livenä leimattu ihminen, joka halutaan sulkea kaikesta ulkopuolelle, ei saa yhtäkään valituslupaa. Häneen on myös helppo liittää lisäkamaluuksia, koska niitäkään ei kukaan haasta. On myös väsyttävän kliseistä kirjoittaa tämä seuraava, että ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Mutta cancel ja call out häpäisyissä on vaarassa joutua itse torille ruoskittavaksi, jos ehdottaa, että twiitissä syytetty saattaa olla myös syytön. Haittavaikutus huutomerkillä on myös, että aikana, jolloin meidän pitää ennätysajassa ratkaista kriisejä, joita ei koskaan ihmiskunnan historiassa olla ratkaistu, kuten mitä tehdä eksponentiaalisesti kehittyvälle tekoälylle ja miten estää luontokato, meillä on siihen täysin kelvoton keskustelukulttuuri. Meidän pitäisi pystyä kriittisesti keskustelemaan kaikesta, purkamaan jokainen asia osiin ja pitää yhtä aikaa ilmassa montaa monimutkaista konseptia ja luoda uutta tietoa. Erityisesti sillä alalla, joka kannattelee tarinoita hyppysissään. Koska kulttuurin zeitgeistin suunnanmuutos vaatii rajoja rikkovan kulttuurin, jossa sana on mahdollisimman vapaa. Sen sijaan meillä on keskustelukulttuuri, jossa ihminen, joka rääkäisee voimakkaimmalla tunnelatauksella saa viimeisen sanan. Harmillista on, että suurin osa cancel-kultturiin kohdistuvasta kritiikistä, johon olen törmännyt, on tullut Jordan Petersonin kaltaisilta hahmoilta, jotka vähättelevät vähemmistöjen kokemaa sortoa. Pitäisi olla tilaa keskustelulle, jossa tiedostetaan historia, joka on asettanut ihmisiä eriarvoiseen asemaan heidän sukupuolensa, seksuaalisen suuntautumisensa tai etnisen taustansa vuoksi ja samaan aikaan tiedostaa, että yksi muodissa oleva mekanismi, jolla sortoa pyritään kitkemään voi olla toimimaton tai haitallinen. Siksi Fucking Cancelled podcast on ollut niin freesiä kuunneltavaa. Podcastin keskustelijoiden tulokulma on tehdä työtä tasa-arvoisemman maailman eteen ja pitää esillä, että on kammottavaa hyväksikäyttöä, johon pitää puuttua, mutta samaan aikaan sanoa, että cancel-kulttuuri on myrkyllinen järjestelmä, joka itsessään luo olosuhteet hyväksikäytölle.

Steven Hassan on lahkotutkija, jonka teosten lukeminen on ollut kipinä näytelmälleni. Hän määrittelee kultteja yhteisöiksi, jotka pyrkivät vaikuttamaan yksilön ajatteluun tunteiden, informaation, käytöksen ja ajatusten tasolla. Hänen yksi mielestäni kiinnostavimpia kultti”testejään” on kysyä ihmiseltä, mistä hän ei pidä yhteisössään tai mikä voisi olla paremmin. Ihminen, joka ei pysty vastaamaan kysymykseen on todennäköisesti kultissa, koska kultit eivät hyväksy kritiikkiä toiminnastaan eikä johtajistaan. Kultti ei myöskään Hassanin määritelmällä ole vain uskonnollinen yhteisö, vaan voi olla myös poliittinen tai psykologinen yhteisö. Nexus on yksi termi eräälle yhteisölle, joka on saanut kulttimaisia piirteitä. Termin ovat kehittäneet Clementine Morrigan and Jay Lesoleil. He kuvaavat Nexuksella ihmisen ulossulkemista väärinteon seurauksena eli cancel tai call out kulttuuria. Heillä on podcast nimeltä Fucking Cancelled, jossa he toivovat solidaarisuutta cancel-kulttuurista irrallaan. Nexus on latinankielestä pohjatuva termi, joka tarkoittaa yhdyssidettä. Nexus on podcastin tekijöiden mielestä kombinaatio identiteettipolitiikkaa, cancelointeja ja sosiaalista mediaa. He arvelevat, että jos vain kaksi kolmesta olisi tapahtunut yhtä aikaa niin meillä ei olisi samanlainen pelkoa ja häpeää hyödyntävä kulttuuri. Kolmen kombosta tuli myrkyllinen. Pysäyttävä yksityiskohta podcastissa on, kun he kertovat olevansa päihdekuntoutujia ja vertaavat kokemuksiaan kuntoutuksista Nexukseen. He sanovat, että päihdekuntoutuksessa pyritään luomaan optimaalisimman olosuhteet muutokselle, joten ihmistä ei nähdä hänen pahimman tekonsa mukaan, kenenkään taustalla ei ole väliä, aina saa aloittaa alusta. Nexuksessa päinvastainen on totta. Ihminen nähdään aina pahimman tekonsa kautta. Internet ei unohda ja jos ihminen suljetaan pois, ei luoda tilaa muuttua. Itse tunnistan Raamattua paljon päntänneenä, miten huomiotalouden luomat roolitukset muistuttavat uskonnollisten mytologioiden jakoa hyviin ja pahoihin. Asemaansa voi yrittää muuttaa julkisella parannuksen teolla ja kääntymällä pois pahasta. Häpeä on valitettavasti lahkoontuneissa uskonnoissa lyömäase, jolla saa ihmisen helposti ruotuun. Häpeä on myös Nexuksen keinoista tehokkain. Sosiaalinen media skaalasi häpeän. Jon Ronson on kirjoittanut kirjan So You've Been Publicly Shamed, Julkisesti häpäisty. Hän haastattelee ihmisiä, jotka ovat joutuneet jonkun tekonsa vuoksi julkisesti nolatuksi. Hän ei kuvaa ainoastaan, mitä häpeä tekee julkisesti riepotelulle, mutta myös meille, jotka osallistutaan häpäisemiseen. Se on harvinaisen hyvä kuvaus siitä, miten epäinhimillistä on repiä ihminen palasiksi sanoilla ja miten käsittämättömään julmuuteen me ihmiset pystymme osana nimetöntä joukkoa. Chris Rock käytti Netflix specialissaan siitä osuvasti nimitystä "Selective Outrage" valikoiva raivo. Hänen eeppisin ilmauksensa oli ”Motherfuckers typing out woke-ass tweets on a phone made by child slaves.” Kärjistys kuvaa sen, miten valikoivasti huomiotalous ohjaa tuohtumaan jostain helposti näkyvyyttä saavasta, mutta hiljaiset globaalit epäoikeudenmukaisuudet eivät saa samaa raivoa aikaiseksi. Siksi alan vakuuttua yhä vahvemmin, että meidän tuohtumispingiksessä on ainoastaan yksi ihmisryhmä, joka voittaa ja se on huomiotalouden omistajat. Karmivinta on tunnistaa oma pelkuruutensa. Valinta vaieta, vaikka oikein olisi ollut puhua. Olen tunnistanut sen selvästi nyt kahdesti ja se hävettää. Tunnistan hetket helluntailaisena, kun yhteisön voimakas koheesio sai vaikenemaan. Yhteisö epäsuoralla sorinallaan ja selän takana jupinallaan päätti tuomita jonkun asiasta, joka ei ollut yksiselitteinen. Mieleen tuli monta tarkentavaa kysymystä, mutta vaikenin. Yhteisö oli tärkeä osa identiteettiäni ja on helpompaa istua eheytysluennolla hiljaa kuin haastaa sitä ääneen. Siinä hetkessä hiljaisuus ei tunnu teolta, mutta opinto-ohjaaja aikanaan koulussa laittoi piirtoheittimeen kuvan koulukiusaamistilanteesta ja osotti kynällään vieressä hiljaa seisovia. He olivat myös osallisia kiusaamiseen, opinto-ohjaaja sanoi. Hiljaisuus on hyväksymistä. Toinen vaikeneminen käynnistyi vuonna 2018, kun luin jutun Aku Louhimiehestä. Ongelmalliselta tuntui tuomion lopullisuus. Nopeasti vyöryvässä kohussa päälle liimattiin jatkuvasti uusia syntejä, puolustamiseen ei jäänyt paljoa tilaa. Halusin tietää, miten rakenteita muutetaan paremmaksi ja missä liitot, rahoittajat, tuottajat ja koulut olivat silloin, kun yhden ihmisen toiminnasta valitettiin. Yhteen ihmiseen kohdistuva vihakampanja tuntui ylimitotetulta ja hutimenevältä keskustelulta. Mieleen heräsi monta tarkentavaa kysymystä, mutta vaikenin. Opin sensuroimaan itseäni. Tai osasin palata taitoon, jonka olin jo oppinut konservatiivisessa uskonnollisessa yhteisössä. Toistin sen monesti. Silloin, kun abortin vastustajia sanottiin natseiksi ja kun kaksikymmentä vuotta vanhasta sketsistä vaadittiin parannuksentekoa ilman, että keskusteluun jäi tilaa nyansseille. Nyt häpeän kykyäni vaieta. Se on dystooppista. Me olemme sosiaalisia olioita ja siksi sosiaalisen porukan ulkopuolelle sulkeminen sattuu isosti ja pelko siitä voi saada vaikenemaan. On silti vaikea hyväksyä sitä, että niin nopeasti palasin samaan käyttäytymismalliin, jonka oikeutin hyvin samanlaisin sanoin. En minä voi vaikuttaa mihinkään. Ehkä tämä on oikein, koska ihmiset, joita kunnioitan eivät myöskään kritisoi sitä. Ehkä tämä aika muuttuu itsekseen pian. Steven Hassanin kysymes oli, mistä asiasta tykkäät yhteisössäsi vähiten? Voisiko Nexus voida paremmin? Voiko olla, että identiteettipolitiikka kera sosiaalisen median joka otti häpeän lyömäaseeksi on osoittautunut toimimattomaksi komboksi? Jos ärsyttää, että kysyn, mieti miksi.

Kirjoitan näytelmää, jossa uppoan pohtimaan meidän ajattelun kaventumista, jos ympärillä on vain samalla lailla ajattelevia. Näytelmä sijoittuu uskonnolliseen lahkoon, mutta haluan blogissa pohtia ilmiötä laajemmin ja miettiä, millaiset valinnat auttaa viemään ajattelua avarammalle. Joku viikko sitten koulu kielsi Salossa lasta tekemästä kangaskassiin painatusta, että sukupuolia on vain kaksi. Minun somekanavani sen seurauksena räjähtivät kahtia. Toinen ääni sanoo, että hyvä, että kiellettiin vähemmistöjä loukkaava kassi ja toinen puoli on pöyristynyt, että lapsi ei saanut tehdä kassia ja sensuroitiin. Joko-tai keskusteluun väsyneenä en ole kumpaakaan mieltä. Minä olen sitä mieltä, että koulun tehtävä on kehittää oppilaan ajattelua ja kangaskassin tekohetki oli erinomainen mahdollisuus haastaa ajattelua ja se missattiin sekä sensuroimalla, että sensuroimisesta paahtavasti uhriutumalla. Lukiossa tein uskonnon kurssille paatoksellisen Jeesus-tutkielman, jossa oli vain yksi lähde. Opettaja ei kieltänyt sitä vaan käytti hetken opettamiseen. Hän sopi henkilökohtaisen keskusteluajan kanssani tutkielman läpikäymiseen. Keskustelimme, millainen on tieteellinen tutkielma, mitä on lähdekritiikki, miten tietoa tuotetaan ja mistä tiedetään, että tiedetään ja mitä on falsifiointi ja tieteen kumoutuvaisuus. Kiitos älykkäiden opettajien, erityisesti uskonnon ja filosofian opettajien, lähdin lukiosta kriittisempänä ajattelijana kuin olin sinne tullessa. Haluaisin oppitunnin, jossa opettaja nostaa kangaskassin koko luokan eteen ja tehdään yhteinen projekti, jossa upotaan miettimään sananvapautta ja sen rajoja. Tehdään luokasta parlamentti, joka väittelee, mitä kangaskassille tulisi tehdä ja miksi. Miksi meillä on sananvapaus? Mikä oli teon intentio? Miksi oppilas teki kassin, ja mitä halusi sillä saavuttaa? Miten tasapainoitellaan vähemmistöjen syrjinnältä suojelemisen ja yksilön sananvapauden säilyttämisen välillä? Mitä mahdollisia haittavaikutuksia on sananvapauden rajoittamisella? Kuinka paljon asiayhteys vaikuttaa? Olisiko kangaskassin tekeminen samanlaista koulussa kuin vaikka harrastuspajassa? Onko suomen kieli ongelmallisempi kuin vaikka jos sama teksti olisi englanninkielellä, jossa sex ja gender on selvästi eri sanat, kun jos kangaskassissa lukee sukupuoli. Tarkoitettiinko sillä sosiaalista sukupuolta, vai biologista sukupuolta? Jos kangaskassi kielletään niin, mitkä kaikki kassitekstit kielletään? Saako kirjottaa, että kaikki ruotsalaiset ovat hölmöjä. Sekin on loukkaava lause. Vai oliko lauseen paikkansapitämättömyys se peruste? Saako kirjoittaa kinkut ovat vihanneksia? Vai oliko kieltämisen peruste tehtävänannossa? Oliko opettaja pyytänyt jotain tiettyä kangaskassia ja oppilas teki jotain muuta? Minun uskonnon tutkielmani meni siihen kategoriaan, koska se ei täyttänyt tutkielman kriteerejä. Olin kirjoittanut sen voimakkaan agendan kanssa, koska sosiaalinen yhteisöni rakentui vahvaan jakautumiseen meihin ja ”maailmaan”. Tekstini kieltämällä opettaja olisi varmasti työntänyt minua syvemmälle ajatteluun, jossa jo olin. Se olisi vahvistanut kokemusta, että kaikki ovat meitä vastaan ja antanut oikeutuksen eriytyä entisestään. Sen sijaan sain tilaa olla ja ilmaista itseäni, mutta työkaluja kehittää ajatteluani. Somen tuohtumustalkoot vaikuttavat kärjistäneen jakautuneisuutta entisestään. Somessa pöyristyjät ja ehkä myös oppilaan huoltaja, joka kassikiellosta nosti haloon, ovat vahvistamassa epäluottamusta opettajia ja kouluinstituutiota kohtaan. Kielto taas sulkee pois mahdollisuuden moniulotteiseen keskusteluun. Oppilas jää huomiotalouden luomien joko-tai totuuksien väliin. Lapsi ansaitsee parempaa.